Viikonloppu siintää vihdoinkin silmien edessä. Tiedän, että minun pitäisi olla baarissa juhlimassa ystävieni kanssa muttei minusta nyt ole siihen.

En ymmärtänyt miten puun takaa eksäni syöpä iski minuun näin lujaa. Tokihan hän nyt on tällä viikolla ladellut minulle sellaisen litannian syytöksiä, että olen sydänjuuriani myöten loukkaantunut. Nyt pitää kuitenkin ymmärtää, hänellä lähtee kemojen takia hiukset päästä ja hänen selässään se syöpä raivoaa ei minun. Vaikka olenkin alkanu emotionalisoida itseeni samat oireet, päänsärky, syömättömyys, väsymys, herkkyys.. Tänään huomasin jo melkein saavani itseäni niskasta kiinni. Tämän on loputtava! Ei minusta ole hyötyä nyyhkyttävänä kasana. Kumpa vain ystäväni ja hän ymmärtäisivät miten kovaa tämä koskee minuun, hän sentään on tähän astisen elämäni merkittävin rakkaus.

Onneksi minulla on se yksi hupsu romantikko, vaikkakin niin kaukana. Tänään hän tunnusti kirjoittaneensa syyskuun viimeisen viikon kalenterisivun täyteen huomioita siitä, että olen tulossa. Ja kertoi kuinka näyttää tyhmältä junassa kun vain ajattelee minua. Huomenna hän on ystävänsä häissä, katsotaan millaista lemmenliekitystä huomenna tulee. Alan pikku hiljaa käsittää miten helvetin onnekas olen kun minulla on hänet. Mies joka palvoo maata jalkojeni alla <3.

Tänä viikonloppuna alkaa myös pelikausi, lentopallo. Laji jota olen pelannut pienestä asti, aina peruskoulun 2. luokalta. Se on useasti kannatellut minua. Sen avulla räpistelin läpi ala-asteen koulukiusaamisen sun muun ja vieläkin nautin siitä. Ainakin useimmiten, viime talvena maku hivenen laimeni pelireissulla sattuneen ulosajon myötä ja silloin kaikki kunnioituksen rippeetkin valmentajaa kohtaan katosivat.

Elämä jaksaa koetella ihmistä, osa sortuu, osa haavoittuu ja osa taas sulkee kaiken pahan mielestään. Mikä lienee minunkin osani, sen selviämistä odotellessa.